~ Seize the day or die regretting the time you lost

Onko kellekään ikinä tullu tunnetta, kun kattoo peiliin, että ei näytä yhtään iteltään? Enkä tarkota tässä semmosta leffamaista 'minut-on-meikattu-kauniiksi-en-näytä-itseltäni', vaan siis ihan vaan kun kattoo peiliin, ihan normaalisti. Yhtäkkiä tulee olo, että oonko muka aina näyttäny tältä, ei voi olla mahollista, en näytä iteltäni, jotain on muuttunu. Vaikka mikään oikeesti ei ole. Koin tämmösen tilanteen tuossa äsken, ja se oli aika hämmentävää. Muutenki silleen alitajuntaisesti on jo päivän-pari ollu vähä semmonen epäilys että onko tää oikeesti miun elämää. Jotenki hirmu irrallinen olo, kun alkaa epäillä olemassaolonsa kivijalkaa, ei tunne olevansa omassa elämässään ja näyttääki jo joltakulta muulta. Vaikka - kuten jo sanottu - mikään ei oo oikeestaan merkittävästi muuttunu. Onko tää sitä jotain kummallisuutta mitä jotkut kutsuu kasvamiseks, vai oonko vaan tulossa hulluks? 

Kävin tuossa äsken ulkona kuvailemassa. Siellä on oikeesti tosi kiva ilma! Muuten vois mennä pidemmäksin aikaa ottamaan vaikka aurinkoo, mutta tuuli on loppujen lopuks aika kylmä vielä, ei ihan tarkene.. Ei tää kyllä oo ensimmäinen tällanen pääsiäinen, muistan ottaneeni aurinkoa joskus pari vuotta sitten pääsiäisenä.. Haaveilin asioista mitä en uskaltanu tehdä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna niitten haaveiden kohalla parempi vaan etten tehny mitään, ja vaan haaveilin.. Asiat vois olla paljon huonommin. 

Tästä nyt tulee tammönen muistelma, mutta olkoon, onhan pääsiäinen vaan kerran vuodessa. Viime vuonna pääsiäinen meni kyllä vähän muissa merkeissa, nimittäin istuin varmaan kokoajan facessa. IHAN kokoajan. Sattu olemaan semituore juttukaveri, jonka kanssa sitä juttua kyllä riitti. Vuodessa viisastuu jonki verran. Oon kiittäny henkilöö siitä jo varmaan moneen kertaan.. Ai että, kyllä vuoteen mahtuu todellakin paljon. Tutustuminen, ihastuminen, putoominen takas maanpinnalle, pettyminen, leikkimisen kohteena olemisen tunne, kiinnostuminen uudestaan, tykkääminen, tunteiden kieltäminen, hälläväliä-asennoituminen, ystävyys, himo, being in love (edelleen vierastan suomenkielisen version käyttämistä..), pettyminen taas.. ja varmasti vielä muutama vaihe mitä oon vaan unohtanu mainita. Quite woman-ish, vaikka ite sanonki. Joko pääsen pois tuosta kierteestä, mene ja tiedä. Jää nähtäväks. Tai no, kyllähän mie sen vastauksen tiedän, mutta se ei ole miusta itestäni kiinni. 

Kummallista, että tätä vuotta on kulunu vasta vajaat neljä kuukautta, ja silti tässä on tapahtunu jo aivan valtavasti. Okei, onhan se aika paljo, jos sen ajattelee niin päin että melkeen kolmannesvuosi.. Mutta kuitenki. Oon saanu tutustuu aivan törkeen hienoihin ihmisiin, oon saanu iloita paljon ja oon joutunu pettymään monesti. Oon mielestäni kasvanu henkisesti taas paljonki, en sit tiiä näkyykö se miten selkeesti. Jotenki jännä ku rupee silleen 'ulkopuolisen silmin' ajattelemaan, että täysin 18. Se vastuun määrä mikä tuli lisää, ihan huomaamatta. Ja sain ajokortin. Vastuu. Käyttäytyminen liikenteessä, ja sen tajuaminen, miten vähästä se oikeasti voi olla kiinni että joltakulta lähtee henki. Mitä helvettiä, ei näitä asioita saa ruveta ajattelemaan. Neljä kuukautta sitte olin vielä oikeesti lapsi. Naiivi, nuori naisen alku. Ei siinä, en koe vieläkää olevani mitenkään aikuinen, mutta viisaampi. Kypsempi? Jotenki avartuneempi.  Kummallista, miten toisaalta niin lyhyt aika voi muuttaa ihmistä sisältä näin paljo. 

Voihan seki tietysti olla mahollista, että oon oikeesti tulossa hulluks, ja tää kaikki on vaan miun omaa päänsisäistä kuvitelmaa. Tai sit kevät pehmittää miun päätä ihan urakalla. Se nyt on huomattu joka ikinen kevät...