Meinasin taas avata pääni, mutta en viittiny. Turha kaivaa verta nenästää... Mut tosi tyhmää aukoo tuollee päätää, paitsi et olisin kyl vaa hiljaa, kumminki ite tein sitä samaa suunnillee eile...
Oon tässä miettiny, et ollaankoha myö tosiaan nii ahdasmielisiä minkä kuvan tässä nyt on saanu... Ollaanko MYÖ tosiaan se pahin teinilissulauma, mikä on täynnä juoruämmiä, niitä aitoja bitchejä? Välillä vaikuttaa siltä, ku myö ollaan semmosia toisillemmeki. Jos nyt on uskomista siihe et mitä jotkut ajattelee: Ne vaikuttaa ihan kivoilta, voisin haluta tutustuu. Ja myö taas ajatellaa niistä et ne puhuu meistä kokoaja paskaa? Kumpi sit on todellisempaa; ihminen joka yrittää pelastaa oman nahkansa vai porukan luulot? Kannattasko ennemmi luottaa pessimismii vai optimismii, jos realismii ei oo kaikille valittavissa? Ite ehkä pystysin olemaa realismi, mut kaikille se ajatus ei oo ollenkaa mahollinen. Ehkä ne ei puhu meistä paskaa, mut ei myöskää ajattele et myö ollaan tosi hurjan superhypermukavia, vaan siltä väliltä, semmosia kohtalaisen neutraaleja ihmisiä. Ainaki mitä näistä muutamasta oon saanu semmosen kuvan, ni se vois hyvinki olla semmosta optimismin sekasta realismii.
Millonkoha myö ollaan kasvettu tarpeeks siihe, että ne pienetki epäkohta-asiat vois sanoo toiselle heti, ilman että ne jää tyyliin vuosiks kaivelemaa jonnekki hampaankoloon? Nyt oon tajunnu, että semmoset ajatukset kavereista, mitä ei pysty sanomaa niille, pitää purkaa alkutekijöihin ja sanoo sit varovasti, ei valittamalla, vaan ohjaamalla..
Pitäs tehä ussan etiikan esitelmä Kuolemanrangaistuksista.. Saanko kirjottaa kaiken vaan päästä, omia mielipiteitäni? s:
Fight for your dreams
